Kotisynnytystarina - lempeästi vedestä veteen
Toisen lapsemme ollessa muutaman kuukauden ikäinen, kerroin ilmoitusluontoisena asiana puolisolleni, että seuraava vauva syntyy sitten kotiin. Olin sen jo tiennyt synnytyssalissa kakkosen syntymän jälkeen, mutta marinoinut ajatusta itsekseni jonkin aikaa.
Toinen synnytys sairaalassa oli sujunut kaikin puolin hyvin ja tuonut korjaavan kokemuksen ensimmäisen synnytyksen jälkeen, sekä ehkä hieman paikannut pahasti revennyttä luottamusta sairaalaan turvallisena ympäristönä. Se oli tuonut myös samalla havahtumisen siitä, mitä minä kaipaan kokeakseni oloni ihan oikeasti turvalliseksi ja tietynlaisen pilkahduksen minkälaista synnyttäminen oikeasti täydessä potentiaalissaan voisi olla.
Raskautuessani myöhemmin kolmosesta, olin siis hyvin varma alusta lähtien kotisynnytyksestä. En alkuun puhunut siitä kovin monelle, pyörittelin ajatusta päässäni ahmien samalla tietoa synnytyksestä, kotisynnytyksestä ja lukien, kuunnellen ja katsellen synnytystarinoita. Nopeasti aloin kuitenkin myös kartoittaa että tulisiko joku ihan oikeasti tänne periferiaan kotiloksi ja haluaisinko kotilon ylipäänsä, en päässäni nähnyt tilanteessa alunperin välttämättä muita kuin itseni ja puolison.
Raskaus soljui eteenpäin helpommin, kuin aiemmat raskaudet. Tein koko ajan henkisesti töitä kotisynnytystä ajatuksena työstäessäni, sekä fyysisesti pyrin luomaan vauvalle mahdollisimman hyvät lähtökohdat, niissä puitteissa mihin itse kykenin vaikuttamaan. Pitkä matka sairaalaan oli kuitenkin yksi riskitekijä kotisynnytyksessä ja vaikka hetkeäkään koko homma ei minua epäilyttänyt, halusin silti tehdä kaikkeni niillä resursseilla mitä minulla oli, sekä saada raskauden kestämään hieman pidempään, kuin aiemmat lievästi ennenaikaisena päättyneet raskauteni olivat kestäneet.
Puolivälin paikkeilla oltiin sovittu ensimmäinen tapaaminen kotikätilön kanssa. Luulen, että minulla oli pieni epävarmuus siitä, tuoko kätilö tilanteeseen mukaan sairaalan kliinisyyden jollakin tavalla - ainut kosketuspinta oikeasti livenä kätilöihin ammattikuntana oli sairaalan kautta. Tämä fiilis väistyi kyllä aivan välittömästi tuona päivänä Suvin tavattuamme ja silloin tuntui siltä, että joku palanen loksahti kohdilleen. Tunne tästä palasesta kohdallaan vain voimistui kun nähtiin myös Tiia seuraavalla kerralla. Sen jälkeen oli todella rauhallinen olo, tuntui että nämä naiset levitti sitä rauhaa kaikella olemassaolollaan jonnekin syvälle ytimeen ja todella halusin heidät synnytykseen mukaan.
Raskaus meni omalla painollaan eteenpäin, minulla oli hyvin luottavainen olo koko ajan ja puhuin pikkuhiljaa suunnitelmista lähipiirille ja muillekin, jotka sattuivat synnytyksestä kyselemään. Vauvaan oli helppo luoda suhdetta, hän pyöri ja hyöri kohdussa ja antoi aina kuulua itsestään, kun häntä ajatteli tai viimeistään kun mahaa hetken silitteli.
Loppuraskaudessa koin muutaman päivän pienimuotoisen paniikin, kun vauva olikin viimeisessä ultrassa perätilassa. Tiesin että hän oli juuri pari päivää ennen ultraa siihen asentoon kääntynyt ja tiesin, että kääntyilty oli koko ajan, mutta synnytyslääkärin pessimismi takaisin raivotarjontaan kääntymisestä loi epävarmuutta. Samoten heti seuraavalle viikolle ehdotettu ulkokäännös toi painetta saada vauva äkkiä ennen sitä "oikein" päin. Kerkisin muutaman päivän tehdä spinning babies -liikkeitä, kävin ylimääräisellä osteopatiakäynnillä, moksattiin kotona joka ilta ja kokeilin myös öljyjä ja meditaatiota vauvan kääntämiseksi. Vähän väliä itkin että tähänkö tämä kotisynnytys nyt kaatuu, sitten taas sisuunnuin että ei muuten käy ja aloin jumppaamaan vauvaa parempaan asentoon. Parin päivän jälkeen olin jo jotenkin hyväksynyt senkin skenaarion, että ehkä sittenkin päädytään sairaalaan. Aikalailla kun tämä hyväksyntä tapahtui, niin vauva kääntyi, aika pian myös laskeutui ja ei sen jälkeen enää liikkunut mihinkään.
Lähtökuoppiin asettumisen jälkeen edellisistä raskauksista tuttu ennakoiva supistelu tuli mukaan kuvaan. Kävin päivittäin neuvottelua mahaan päin, että milloin sitä sopisi syntyä ja koitin levätä mahdollisimman paljon. Jonkinlaisena tavoitteena pidin rv 38+0 ylittymistä, vaikka päivystysaika kotiloiden kanssa oli sovittu alkavaksi jo paria päivää aiemmin.Tuo 38 viikkoa täyttyi tiistaipäivänä ja pikkuhiljaa samalla viikolla alkoi olla supistusten lisäksi enemmän muitakin tuntemuksia. Supistelukin oli päivä päivältä voimallisempaa, mutta edelleen hyvin satunnaista. Minulla oli jo aika valmis olo ja tunsin synnytyksen olevan lähellä. Muistan myös antaneeni vauvalle mielessäni luvan tulla.
Noin puoli yhdeltätoista torstai-iltana supistukset muuttuivat aiemmasta satunnaisesta säännöllisemmäksi ja niitä tuli noin reilun viiden minuutin välillä. Minua oli aiempinakin päivinä supistanut hetkittäin välillä säännöllisesti ja aallot eivät tuntuneet kovin vahvoilta, joten seurailtiin tunnin verran tilannetta. Istuin jumppapallolla lantiota pyöritellen, pötkötin sängyllä ja kävelin ympäriinsä. Koska koko ajan joutui keskittymään enemmän ja enemmän vain supistuksiin, puoliso soitti Suville noin puoli kahdeltatoista, että lähtevät Tiian kanssa meille päin. Minulla oli itsellä jostain syystä tuolloin vielä vähän skeptinen olo ja mietin, että kohta tämä tästä varmaan lopahtaa.
Lapseni sai syntyä niin täydellisen lempeästi kuin olin toivonut - vedestä veteen ja omaan syliin. Ihaninta oli päästä heti lepäämään omiin lakanoihin, oman kodin rauhassa ja jatkaa elämää omalla painollaan. Isommat lapset heräsivät tuttuun tapaansa aamuviideltä myös tuona yönä ja sen jälkeen kotimme pikkulapsikaaos jatkui kuten aina ennenkin. Ihan niinkuin vauva olisi aina ollut osana sitä.