Kotisynnytystarina - lempeästi vedestä veteen

Toisen lapsemme ollessa muutaman kuukauden ikäinen, kerroin ilmoitusluontoisena asiana puolisolleni, että seuraava vauva syntyy sitten kotiin. Olin sen jo tiennyt synnytyssalissa kakkosen syntymän jälkeen, mutta marinoinut ajatusta itsekseni jonkin aikaa.

Toinen synnytys sairaalassa oli sujunut kaikin puolin hyvin ja tuonut korjaavan kokemuksen ensimmäisen synnytyksen jälkeen, sekä ehkä hieman paikannut pahasti revennyttä luottamusta sairaalaan turvallisena ympäristönä. Se oli tuonut myös samalla havahtumisen siitä, mitä minä kaipaan kokeakseni oloni ihan oikeasti turvalliseksi ja tietynlaisen pilkahduksen minkälaista synnyttäminen oikeasti täydessä potentiaalissaan voisi olla.

Raskautuessani myöhemmin kolmosesta, olin siis hyvin varma alusta lähtien kotisynnytyksestä. En alkuun puhunut siitä kovin monelle, pyörittelin ajatusta päässäni ahmien samalla tietoa synnytyksestä, kotisynnytyksestä ja lukien, kuunnellen ja katsellen synnytystarinoita. Nopeasti aloin kuitenkin myös kartoittaa että tulisiko joku ihan oikeasti tänne periferiaan kotiloksi ja haluaisinko kotilon ylipäänsä, en päässäni nähnyt tilanteessa alunperin välttämättä muita kuin itseni ja puolison.

Raskaus soljui eteenpäin helpommin, kuin aiemmat raskaudet. Tein koko ajan henkisesti töitä kotisynnytystä ajatuksena työstäessäni, sekä fyysisesti pyrin luomaan vauvalle mahdollisimman hyvät lähtökohdat, niissä puitteissa mihin itse kykenin vaikuttamaan. Pitkä matka sairaalaan oli kuitenkin yksi riskitekijä kotisynnytyksessä ja vaikka hetkeäkään koko homma ei minua epäilyttänyt, halusin silti tehdä kaikkeni niillä resursseilla mitä minulla oli, sekä saada raskauden kestämään hieman pidempään, kuin aiemmat lievästi ennenaikaisena päättyneet raskauteni olivat kestäneet.

Puolivälin paikkeilla oltiin sovittu ensimmäinen tapaaminen kotikätilön kanssa. Luulen, että minulla oli pieni epävarmuus siitä, tuoko kätilö tilanteeseen mukaan sairaalan kliinisyyden jollakin tavalla - ainut kosketuspinta oikeasti livenä kätilöihin ammattikuntana oli sairaalan kautta. Tämä fiilis väistyi kyllä aivan välittömästi tuona päivänä Suvin tavattuamme ja silloin tuntui siltä, että joku palanen loksahti kohdilleen. Tunne tästä palasesta kohdallaan vain voimistui kun nähtiin myös Tiia seuraavalla kerralla. Sen jälkeen oli todella rauhallinen olo, tuntui että nämä naiset levitti sitä rauhaa kaikella olemassaolollaan jonnekin syvälle ytimeen ja todella halusin heidät synnytykseen mukaan.

Raskaus meni omalla painollaan eteenpäin, minulla oli hyvin luottavainen olo koko ajan ja puhuin pikkuhiljaa suunnitelmista lähipiirille ja muillekin, jotka sattuivat synnytyksestä kyselemään. Vauvaan oli helppo luoda suhdetta, hän pyöri ja hyöri kohdussa ja antoi aina kuulua itsestään, kun häntä ajatteli tai viimeistään kun mahaa hetken silitteli.

Loppuraskaudessa koin muutaman päivän pienimuotoisen paniikin, kun vauva olikin viimeisessä ultrassa perätilassa. Tiesin että hän oli juuri pari päivää ennen ultraa siihen asentoon kääntynyt ja tiesin, että kääntyilty oli koko ajan, mutta synnytyslääkärin pessimismi takaisin raivotarjontaan kääntymisestä loi epävarmuutta. Samoten heti seuraavalle viikolle ehdotettu ulkokäännös toi painetta saada vauva äkkiä ennen sitä "oikein" päin. Kerkisin muutaman päivän tehdä spinning babies -liikkeitä, kävin ylimääräisellä osteopatiakäynnillä, moksattiin kotona joka ilta ja kokeilin myös öljyjä ja meditaatiota vauvan kääntämiseksi. Vähän väliä itkin että tähänkö tämä kotisynnytys nyt kaatuu, sitten taas sisuunnuin että ei muuten käy ja aloin jumppaamaan vauvaa parempaan asentoon. Parin päivän jälkeen olin jo jotenkin hyväksynyt senkin skenaarion, että ehkä sittenkin päädytään sairaalaan. Aikalailla kun tämä hyväksyntä tapahtui, niin vauva kääntyi, aika pian myös laskeutui ja ei sen jälkeen enää liikkunut mihinkään.

 Lähtökuoppiin asettumisen jälkeen edellisistä raskauksista tuttu ennakoiva supistelu tuli mukaan kuvaan. Kävin päivittäin neuvottelua mahaan päin, että milloin sitä sopisi syntyä ja koitin levätä mahdollisimman paljon. Jonkinlaisena tavoitteena pidin rv 38+0 ylittymistä, vaikka päivystysaika kotiloiden kanssa oli sovittu alkavaksi jo paria päivää aiemmin.Tuo 38 viikkoa täyttyi tiistaipäivänä ja pikkuhiljaa samalla viikolla alkoi olla supistusten lisäksi enemmän muitakin tuntemuksia. Supistelukin oli päivä päivältä voimallisempaa, mutta edelleen hyvin satunnaista. Minulla oli jo aika valmis olo ja tunsin synnytyksen olevan lähellä. Muistan myös antaneeni vauvalle mielessäni luvan tulla.

 

Noin puoli yhdeltätoista torstai-iltana supistukset muuttuivat aiemmasta satunnaisesta säännöllisemmäksi ja niitä tuli noin reilun viiden minuutin välillä. Minua oli aiempinakin päivinä supistanut hetkittäin välillä säännöllisesti ja aallot eivät tuntuneet kovin vahvoilta, joten seurailtiin tunnin verran tilannetta. Istuin jumppapallolla lantiota pyöritellen, pötkötin sängyllä ja kävelin ympäriinsä. Koska koko ajan joutui keskittymään enemmän ja enemmän vain supistuksiin, puoliso soitti Suville noin puoli kahdeltatoista, että lähtevät Tiian kanssa meille päin. Minulla oli itsellä jostain syystä tuolloin vielä vähän skeptinen olo ja mietin, että kohta tämä tästä varmaan lopahtaa.

Kävelin koko ajan aika paljon ja sytyttelin kynttilöitä, puoliso laittoi ammetta valmiiksi. Pikkuhiljaa supistukset voimistuivat, nojailin pöytiin ja minullekin alkoi tulla olo, että ehkä vauva on oikeasti nyt tulossa. Puoliso käytti puista gua shaa selkään supistuksen aikana, joka oli jotain aivan taivaallista. Aika tuntui menevän suhteellisen nopeasti, juteltiin niitä näitä kynttilänvalossa, otin aaltoja vastaan ja isommat lapset nukkuivat yläkerrassa. Minulla oli tosi hyvä olo ja tunsin vauvan potkivan supistusten välissä reippaasti, kuin kertoakseen että kohta olen täällä. Aika äkkiseltään puoli kahden maissa supistusten voima kuitenkin kasvoi huomattavasti. Pian tuntui siltä, etten enää kestä pelkästään liikkeen ja gua shan avulla, joten päätin mennä ammeeseen vähän ennen kahta.

Ammeessa olo oli paljon parempi ja vedessä oli tosi ihana olla. Nojailin ammeen reunoihin ja mies käytti gua shaa taas tarvittaessa tai veti hiuksista supistuksen aikana kevyesti, mikä oli yllättävän tehokasta myös. Pian huomasin kuitenkin paineentunteen kasvavan ja muistin että edellisessä synnytyksessä ponnistusrefleksi tuli aika nopeasti sen jälkeen. Kotilot eivät olleet vielä saapuneet ja silloin tuli itselle vähän semmonen epätoivoinen olo, että en minä tähän pystykään, taisin sanoa puolisolle etten enää halua synnyttää. Noh, sehän ei mikään vaihtoehto tietenkään ollut, aaltoja tuli ehkä minuutin tai parin minuutin välein ja kaikki energia meni niiden vastaanottamiseen. Käytin aika paljon ääntä tässä loppua kohden ja tukeuduin puolison käsiin.

Ehkä noin reilu vartti ennen vauvan syntymää Suvi ja Tiia tulivat paikalle. Täytyi ihan kysyä puolisolta erikseen myöhemmin, että millon he saapui, sillä olin siinä vaiheessa aivan jossakin omassa maailmassani, enkä hirveästi noteerannut asiaa. Muistan minulle tulleen tosi helpottava olo, kun käsi kävi koskettamassa omaa kättä, että täällä ollaan ja se rauhallinen energia palasi itsellenikin heti. Oli ihan loistavaa ettei he tulleet siihen sen koommin sanomaan tai mittailemaan mitään, vaan sain olla ihan rauhassa omissa tiloissani.

Kaikki kolme istuivat hiljaa ammeen vierellä, puoliso silitti ja kehui minua ja minulla oli siinä hetkessä todella hyvä ja turvallinen, rakastettu olo. Ei montaa supistusta mennyt, kun kroppa alkoi ponnistaa. En koe itse tehneeni juuri mitään muuta, kuin hengittäneeni ja menneeni sen mukana, kohtu toimi ihan itseksensä todella suurella voimalla ja vauhdilla. Tunsin kuinka sikiökalvot puhkesi ja vauvan pää syntyi ensin. Sitten oli lyhyt tauko ja sitten syntyi vartalo. Kello 02:56 hän oli ulkona ja nostin hänet ammeesta syliin. Hetki meni, että pieni alkoi itkeä ja hengitellä, katseli vaan ensin silmät pyöreinä hiljaa uutta maailmaa. Istukka syntyi aika nopeasti ammeeseen myös ja sen jälkeen noustiin sieltä sänkyyn lepäämään.

Synnytys oli äärimmäisen ihana ja todella voimaannuttava kokonaisuus, juuri sitä mitä olin kotisynnytykseltä kaivannut. ❤️ Sain synnyttää ihan rauhassa ihan itse. Koin että kaikki kiputuntemuksetkin olivat vähäisempiä ja hyvin erilailla vastaanotettavissa kotona - kipu tuntui ennemminkin voimana, kuin jonain mikä satuttaa. Minua tuettiin, oli turvallinen ja rento olo tuttujen ihmisten kanssa, eikä mitään ylimääräistä tehty protokollan, tavan tai kiireen vuoksi. Iso asia minulle oli myös se, ettei tarvinnut pelätä hetkeäkään jonkun kohtelevan minua huonosti, mikä on kuitenkin itsellä sairaalassa takaraivolla mielessä lähes koko ajan. Koin että kotilot olivat paikalla lopulta juuri siinä hetkessä kun heitä tarvitsin ja koko homma meni juuri niinkuin sen kuului mennä. Heittämällä tähänastisen elämäni paras kokemus. 

 

Lapseni sai syntyä niin täydellisen lempeästi kuin olin toivonut - vedestä veteen ja omaan syliin. Ihaninta oli päästä heti lepäämään omiin lakanoihin, oman kodin rauhassa ja jatkaa elämää omalla painollaan. Isommat lapset heräsivät tuttuun tapaansa aamuviideltä myös tuona yönä ja sen jälkeen kotimme pikkulapsikaaos jatkui kuten aina ennenkin. Ihan niinkuin vauva olisi aina ollut osana sitä.