Tarinoita yhteydestä

Olin itse hyvin motivoitunut oppimaan kantoliinan käytön jo esikoiseni raskausaikana. Tuolloin kyllä ajattelin, että hankimme yhden kantoliinan joka menee kaikkien lasten koko kantoiän (jonka tuolloin tuumailin olevan todennäköisesti 6-8kk/lapsi) ja homma on sillä selvä. Olin kuitenkin jo päättänut että haluan kantaa ja asia oli minulle tärkeä, en vain arvannut kuinka tärkeä. Olin nähnyt jossakin kuvan kantoliinaa käyttävästä äidistä ja kokenut jonkinlaista yhteyttä jo siihen kuvaan, sekä siitä välittyvään tunnelmaan. Vauva oli lähellä äitiä. Turvassa maailmalta. Pehmeässä ja lämpöisessä unessa tutun hengityksen ja sykkeen vierellä.

Jonkinlainen kohtalo varmasti ironisesti ajatteli, että jos mamma haluaa kantaa, niin saamansa pitää ja esikoiseni syntyikin lievästi ennenaikaisena, huomattavan aistiherkkänä ja itkuisena vauvana. Hän ei ollut valmis kohdun tälle puolelle, enkä minä ollut valmis suuritarpeisen vauvan äitinä olemiseen. Hänen turvapaikakseen seuraavien kuukausien aikana muodostui Vanamo Pitsi Tuhka -niminen kudottu kantoliina ja parhaimmillaan kävelimme puolison kanssa läpi yön vauva liinassa, vaihtaen vaan puolessavälissä nukkumisvuoroa. Liinassa tuo pieni rimppakinttu rauhoittui ja se tuntui itkuisen vauvan kanssa siinä uskomattoman haastavassa imetystaistelussa, sekä valtavan uniohjausaallon keskellä ainoalta keinolta, jonka tiesin varmasti toimivan ja jonka suhteen luotin itseeni vanhempana, muiden epäilyistä huolimatta.

Itkin imetyspettymystäni ja epäonnistunutta perhepetiä esikoiseni kohdalla monet kerrat, mutta liinassa se kaikki kipu hävisi jonnekin ja oltiin vain minä ja hän - yhdessä ilman tarvetta onnistua missään paremmin. Ja tälläisiä ne kantohetket ovat edelleen nyt viisivuotiaan touhottajan kanssa; ehkä liinaan tullaan enää harvemmin ja lyhyemmäksi aikaa, mutta kantamiseen liittyvä yhteys ja hermoston rauhoittuminen meillä molemmilla, lievästi ehkä levottomilla sieluilla, on taattu. Kantaminen toi minulle paljon lohtua ja korjasi omassa mielessäni monia aspekteja, joissa koin epäonnistuvani äitinä tuolla ensimmäisellä kierroksella, jo paljon ennen kuin ymmärsin tehneeni silloin näidenkin asioiden suhteen vain parhaani.

Mitä useampi lapsia on, sitä varmemmaksi omassa vanhemmuudessaan kasvaa ja löytää ne itselle sopivat tavat toimia. Kantaminen pysyi myös toisen ja kolmannen vauvani kohdalla yhä kasvavassa osassa päivittäistä arkea. Minusta kasvoi hyvin taitava kantaja ja kouluttauduin toisten ohjaamisessa kantamisen suhteen. Olin ymmärtänyt, että vauvani asuvat syystä ensikuukautensa pitkälti kantoliinassa, eivätkä nää vaunukoppaa kuin hyvin harvoin - tiedän että minun kehoni on heidän kotinsa ja kantamisen mahdollistama yhteys tuo rauhan niin minulle, kuin kannettavalle lapselle. Yhtäkään syytä ei ole, miksi tätä ei saisi ja pitäisi hyödyntää. Viimeistään kolmannella kierroksella meillä ei koettu ollenkaan raskaita iltaitkuja tai pitkiä nukutustaisteluja, sillä vauva nukkui rinnalla tai liinassa ja kulki mukanani kaikkialle pitkän aikaa. Ei ollut tarvetta taistella tuota yhteyttä vastaan millään tavalla ja liinat mahdollistivat sen joustavan jatkumisen tilanteessa kuin tilanteessa.

Vauvavuoden jälkeenkään en voisi kuvitella lopettavani kantamista vain koska lapsi oppii kävelemään. Miten ihmeessä muka edes selviäisin kaikista itkuista, uhmista, harmituksista ja flunssista. Kaikista aamuista kun joku kolmesta ei vain halua lähteä päiväkotiin ja kaipaa läheisyystankkausta. Kaikista niistä hetkistä, kun taapero piti saada äkkiä turvalliseen paikkaan ja pois jaloista. Kaikista kävelylenkeistä ja kauppareissuista, kun pikkujalat väsyvätkin kesken kaiken (kävin hiljattain kaikkien kolmen kanssa kaupassa ilman kantoliinaa - en suosittele). En todella tiedä miten muut homman hoitavat, mutta minun supervoimani on nämä liinat. Harvassa on nimittäin ongelmat, jotka ei ratkea kantoliinalla.

Kantamisen tuoma yhteys lapsiin, tähän hetkeen ja elämänvaiheeseen on korvaamaton, enkä vaihtaisi sitä mihinkään. Ihana vauvan uninen tuhina liinassa, taaperon riemastunut hymy kun kantoliina vedetään esiin ja isomman lapsen ihanan pehmeä pitkä halaus kantaessa, näille ei aikuisten oikeasti löydy täysin vastaavaa korviketta. 

Harras toiveeni on levittää tietoa ja osaamista kantamisesta urani aikana niin omille asiakkailleni, kuin myös perheiden kanssa töitä tekeville ammattilaisille. Mitä useampi ymmärtää ergonomisen kantamisen hyödyt ja osaa ohjata turvalliseen kantamiseen, sitä useampi perhe löytää tämän vuosituhansia jatkuneen tavan, jolla on potentiaalia helpottaa arkea, tuoda lohtua ja voimaannuttaa vanhempaa niin uskomattoman monilla tavoilla, ettei uskoisikaan. Jos minä saisin päättää, kannettaisiin ihan joka ikistä lasta ensimmäisinä elinvuosinaan mahdollisimman paljon.

Kantakaa siis lapsianne, niin pitkään kun pystytte. Ette tule katumaan, eikä sitä pientä voi liikaa pitää lähellä.